174/366 Itte ja yhdessä tekeminen 1/2

Olen kirjoitellut pahoinvoinnin ja hyvinvoinnin kuplien eroista. Yksi isoista, hienovaraisista kulttuurieroista on avun pyytäminen ja yhdessä tekeminen arjessa.

Olisi helppoa ajatella, että vain minä en osaa pyytää apua tai ihmiset eivät halua auttaa juuri minua, mutta lohdullisempaa on koittaa hahmottaa, että kulttuurissakin on jotain erilaista.

Kaltoinkohtelun ilmapiirissä ihminen koittaa selvitä omillaan, olla tarvitsematta mitään ja auttaa silti muita, jotta kosto ei olisi toisessa tilanteessa pahempi, vaikka silti voi olla. Jos silti ei pärjää ja apua joutuu pyytämään, auttajan ja avunsaajan välille syntyy kiitollisuuden velka, jonka hintaa ei edes uskalla ajatella, joten koittaa pärjätä ilman – ja jotenkin, ehkä hyvinkin pärjääkin.

Hyvinvoinnin kuplassa asioita tehdään usein yhdessä: autellaan, tarjotaan ja pyydellään. Vastavuoroisuuden elementti on myös olemassa, mutta ennemmin laitetaan hyvää kiertämään: auta sinä minua, niin minä autan jotakuta toista – ja kaikki saavat kaipaamaansa apua.

Se, mikä tässä on hämmentävää, on se, miten apua hyvinvoinnin kulttuurissa kuuluu pyytää, kun ei se aina onnistu, vaikka yrittäisi. Näen arjessa ihmisiä, jotka pyytävät ja saavat apua, silleen kivasti ja luontevasti.

Kun minä näen avun tarvetta, tarjoudun auttamaan ja ajattelen, että silleen se menee, että minä tarjoudun joskus ja minulle tarjoudutaan joskus. Silti avun pyytäminen on vaan tosi vaikeaa.

Tai niin, en minä oikeastaan yleensä edes tarvitse apua, kun hommat hoituvat itseltäkin nopeasti ja sutjakkaasti – nopeamminkin, kun voin vain hurauttaa homman kasaan. Kuitenkaan yhdessä hoidettavia asioita en haluaisi hoitaa yksin.

Silloin huikkaan, että ”hei, mites me tää yhteinen asia hoidetaan”, mutta ihmeen usein vastassa on hiljaisuus. Minä siihen, että ”no, ei kai se mitään, kun hoituu tämä multakin”. Silti tiedostan, ettei homma ole ihan reilassa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *