182/366 Hyvinvoinnin sallimisen mallit

Edellisen tekstini tangenteilla jäin pohtimaan, että miksi minä – teinistä asti oman polkuni kulkija – olen välillä niin jumissa pohtiessani, mitä vahvuuksia ja heikkouksia muut minussa näkevät. Samalla en koe erityisesti kaipaavani muilta hyväksyntää, vaan koen helpoksi elää omannäköistäni elämää.

Miksi sitten joskus kipuilen sen kanssa, jos muut eivät tunnu ymmärtävän tai kyseenalaistavat minua tavoilla, jotka eivät tunnu hyviltä ja arvostavilta?

Vai voisiko olla kyse mallittamisesta?

Voisiko olla kyse uskomuksesta, että tavanomaisemman elämän eläneet ihmiset tietäisivät enemmän tasaisesta ja hyvästä elämästä kuin pahoinvoinnin takamatkalta liikkeelle lähtenyt sinnikäs onnen etsijä?

Jos näin olisi, silloinhan kaikki, mitä satunnaiset henkilöt minulle tai minusta keksivät sanoa, olisi enemmän totta kuin mikään minussa oleva kokemus tai tieto.

Tunnistan nuo ajatukset kyllä omikseni. Nuorempana minä ajattelin, että kotikaltoinkohtelun ja yksinäisyyden vuosien elämän opit joutavat kaikki romukoppaan ja että pitää vain omaksua parempia tilalle. Vaan ei se tietenkään ihan niin simppeliä ole ollut.

Tämän vuoden hyvinvointiprosessianikin käyn läpi siitä lähtökohdasta. Voin tutkiskella hyvinkin monenlaisia hyvinvoinnin palikoita, mutta voin aidosti hyötyä vain sellaisista näkökulmista, jotka minun on mahdollista integroida osaksi omaa karttaani sekä kokemus- ja ajatusmaailmaani.

Se tekee mallittamisen muilta haastavammaksi, kun pitää löytää henkilöitä, joilla on taustallaan vastaavia haasteiden viidakoita, joista he ovat selvinneet kunnialla läpi ja kulkevat kohti sellaista hyvinvoinnin ja läsnäolon tilaa, jonka itsekin voi mieltää kasvusuunnakseen ja ottaa rohkaisevaksi peilipinnaksi omalle matkalleen.

Kun sellaisella henkilöllä on näkemyksiä tavallista haastavammista matkoista, ne osuvat sitten kyllä kartalle just eikä melkein.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *