31. Elämän kantavana voimana toivo vai rauha?

Olen viime päivinä huomannut pohtivani paljon sitä, miten erilaisessa tilanteessa tätä muutostani rakennan. Jokin perusolettamukseni on kuin huomaamatta muuttunut.

Jos minun pitäisi pukea sanoiksi se muutos, joka tässä on tapahtunut, niin muotoilisin sen niin, että olen siirtynyt pohjavireisesti toivosta rauhaan.

Nuorena aikuisena asiani eivät olleet kovin hyvin ja olin siitä tietoinen. Silloin nimenomaan toivo paremmasta oli tärkein kantava voimani, vaikka en tiennyt, milloin tai miten tuota parempaa voisin löytää – en tiennyt, mitä se oli, kun en ollut sitä kokenut. Ehkä tilanteeni oli jopa liian huono ikinä korjattavaksi? Mutta toivostani pidin kiinni kaksin käsin.

En tiedä, missä toivon käsite nyt vastaani tuli, mutta olin yllättynyt siitä, ettei se enää tuntunut elämässäni ja muutoksessani olennaiselta. Kun asiaa makustelin, toivon tilalle tuntui tulleen… Mikä tätä tunnetta nyt kuvaisi…? Luottamus…? Vaiko sittenkin rauha…?

Pitkään etsin onnellisuutta ja nyt olenkin löytänyt rauhan. Aika jännä oivaltaa se. Mutta sitä nämä isot muutokset aina ovat, että etsimme aiemman ymmärryksemme pohjalta jotain ja löydämme jotain muuta, yllättävää ja parempaa.

Nuoruuteni tunnevuoristoradoissa minusta tasainen ja levollinen arki kuulosti maailman tylsimmältä asialta. Nyt täytyy sanoa, että rakastan rauhaani ja kaikkia sen tarjoamia elämän sävyjä. Luotan siihen, että elämä menee omalla painollaan ja asiat kyllä järjestyvät, tapahtui mitä vain.

Rakastan yli kaiken myös sitä, että minulla on ympärilläni yksinomaan ihmisiä, joiden lähellä minun ei tarvitse toivoa parasta ja pelätä pahinta B-suunnitelma taskussa, vaan voimme yhdessä tukea toisiamme – levätä ja loistaa myös yhdessä.

Kuulostaako tämä pohdinta yhtään tolkulliselta? Onko teillä muilla suhde toivoon ja rauhaan muuttunut elämän varrella?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *