98. Extremeurheilun nextit levelit

Olen nyt katsonut viisi jaksoa lisää Extremepäiväkirjoja ja pohtinut sitä kutsua, jota me ihmiset – ainakin jotkut meistä – kuulemme itsemme ylittämiseen.

Sarjan viisi urheilijaa, seikkailijaa ja eri alojen ammattilaista uhmaavat (ja parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan myös hallitsevat) vaaroja, riskejä, luonnonvoimia ja näin maallikon näkökulmasta etenkin fyysistä kipua. Jos kipu ei vie henkeä tai aiheuta pysyvää vammaa, se on vain tunne, joka ei estä heitä jatkamasta – juoksemasta, kiipeämästä, toimimasta, kulkemasta eteenpäin.

Itsensä ylittäminen ja eläväksi syttyminen tuntuu näillä tyypeillä alkavan siitä kohtaa, jossa muut luovuttaisivat. Tosin moni ei edes lähtisi kodin kynnyksen yli Etelänavalle, Pakistanin lumihuipuille, Alpeille juoksemaan, merten ja luolien syvyyksiin tai uimaan jään alle vain henkeä pidättäen.

Minä mietin, että mihin asiaan minä voisin suhtautua noin intohimoisesti ja suurella tunteella, että mikään ei estäisi ja pidättelisi minua? Ehkä se on kysymys, johon vielä joskus löydän uusia näkökulmia ja vastauksia – olivat ne sitten ohikiitävämpiä tai pysyvämpiä.

Tai on minulla siihen valmiina yksi vastaus, joka on kulkenut rinnallani niin kauan kuin muistan ja se on tämä etsijyys. Unelma keveästä ja rakkaudellisesta elämästä ja kodista, jossa saa levätä ja loistaa.

Sen kodin olenkin jo löytänyt rakkaani sylistä – ehkä tässä kaikessa onkin kyse siitä, että olen vielä utelias selvittämään, olisiko samanlainen levollisuus ja rauha olla vaan oma itsensä mahdollista saavuttaa myös maailman kanssa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *