103. Filosofian kutsu

Elämänmuutoksen tutkimusmatkoissa – jos kyse ei ole vain pienestä muutoksesta, eikä kai koskaan ole – hienointa on se, että vastaukset (ja kysymykset) löytyvät aina ihan eri suunnista kuin luuli, yllättäviltä tangenteilta ja kokonaisuus muotoutuu ihan toiseksi, mutta juuri sellaiseksi ja ehkä jopa paremmaksi kuin mitä haki.

Eilinen dokkari ravisti ajatuksiani aika ihanalla, vaikka täysin yllätyksellisellä tavalla. Olen halunnut tarrautua valoon, hyvään energiaan ja vaikka huippu-urheilun mentaalivalmennuksen oppeihin, mutta kuinka sitten kävikään: Nietzschen ajatukset kutsuivat minut pohtimaan kärsimyksen kautta syntyvän elämän merkityksellisyyden kokemusta.

Olen pitkään ajatellut, etten minä ole filosofi, enkä abstrakti ajattelija tai edes oikein edes siihen kykenevä. Lukiossa filosofia näyttäytyi briljeerauksena oudoista kysymyksistä, joihin itsellä ei ollut tarttumapintaa. Nyt minulla on ja on pitkään ollut, oivalsin eilen. Moni sisäisen rauhani ankkuri on ollut jollakin filosofisella tangentilla.

Hymyilyttää ajatuskin siitä, että lähtisin pohtimaan vieläkin lisää korkealentoista juttua, kuten eksistentiaalifilosofiaa, kun sitten lienee entistä vaikeampi löytää keskustelukumppaneita, joiden aivot taipuvat moisten pohdintojen äärelle. “Älä nyt noin ajattele, eksä vois vaan x”, sanoo varmaan moni, mutta ei se haittaa. Oivallusten ja sisäisen levon äärellä viihtyy vaikka yksinkin. Ja hyvää seuraa löytyy siihenkin, olen huomannut.

Mutta niin… Kärsimyksestä. Olen viime viikkoina mietinyt, että mikä on tämä levollisuus, joka minussa tällaisena kriisiaikana on? Ja miksi ja millä tavalla minun levollisuuteni kumpuaa jotenkin erilaisista paikoista kuin läheisteni?

Nietzschen pohdinta kärsimyksestä ja siitä huolimatta/juuri siksi täysillä elämisestä ja parasta elämäänsä kohti pyrkimisestä tanssii jotenkin juuri sen saman ympärillä. Pitää lukea lisää, jotta voin sanoa tarkemmin.

Silti en voi sanoa nietzschemäisesti Kyllä sille hyväksyvälle ajatukselle, että eläisin ilolla juuri tämän saman elämäni yhä uudelleen. Niin koville on ottanut, että yhden kerran on riitettävä. Muuhun en vaan suostu.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *