105. Todelliset ja kuvitteelliset pelot

Olen tänään ollut niin tiiviisti töiden ja palaverien pauloissa, etten ole ehtinyt etsiskellä uusia kirjoittamisen aiheita ja kirjoitan nyt siitä, mitä minulle eilisestä Extremepäiväkirjojen jaksosta jäi pyörimään mieleen.

Oivalsin nimittäin uuden ja itselleni tosi merkityksellisen, ehkä jopa mullistavan asian pelosta.

Olin nuorena sitä mieltä, etten pelkää oikein mitään, mutta iän myötä olen oivaltanut, että minulla on kuitenkin tiettyjä, irrationaalisiakin pelkoja, joiden toteutuminen on äärimmäisen epätodennäköistä, muttei silti mahdotontakaan.

Olen antanut tällaisten hypoteettisten tai kuvitteellisten pelkojen lamaannuttaa minua sekä estää minua toimimasta ja tekemästä asioita, jotka kutsuvat minua.

Vapaasukeltaja Johanna Nordblad pohti eilisessä jaksossa sitä, miten tärkeää on tunnistaa ja tuntea pelon tunteensa, jotta voi tietää, mitkä niistä ovat vain ajatuksia ja mitkä vaativat toimintaa. Hän mainitsi esimerkkinä pimeän pelon, joka on ikävä tunne, mutta johon ei liity suoranaista vaaraa – toisin kuin sukelluksen aikaisiin riskitekijöihin voi liittyä.

Jos annamme pimeän pelon vallata meidät tai emme tiedä, miltä ja missä se meissä tuntuu, saatamme sekoittaa sen kehomme oikeisiin hälytyskelloihin ja luovuttaa vääristä syistä tai ottaa vääriä, vaarallisiakin riskejä.

Minusta tässä ajatuksessa on paljon viisautta – itsensä kuunteluahan se eniten haastaa. Mitkä pelot ovat totta tässä ja nyt, mitkä ovat ehkä menneissä tilanteissa olleet realistisia ja mitkä taas ovat ennemmin elokuvista tai muualta poimittuja mielikuvituksen tuotteita?

Vain sinä tiedät, mitä sinun pelkosi sinulle edustavat ja miten todellisia ne sinulle ovat. Monesti pelkojemme tarkoitus on pitää meidät hengissä ja turvassa ja siinä ne tekevät sinnikästä, hyvää työtä.

Emme pääse koskaan peloistamme täysin eroon, eikä kuulukaan. On silti hyvä miettiä, että miten paljon sananvaltaa annamme niille valinnoissamme. Pelot ovat kuitenkin vähän huonoja kuskeja tai karttureita, niiden paikka on ennemmin takapenkillä, tuumasi Liz Gilbertkin Big Magic -kirjassaan. Aina vaan hieno metafora!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *