125. Tämä ei ole pahinta, mitä minulle on tapahtunut

Satuin tänään bongaamaan Instagramista videokeskustelun, joka resonoi minussa vahvasti. Toinen keskustelijoista oli minulle uusi tuttavuus, jonka kirjalliseen tuotantoon haluan ehdottomasti tutustua tarkemmin.

Minua hymyilytti, kun tämä minua vanhempi, ilmeisen ajattelevainen ja vahvasti sanallistava mies totesi, että monissa elämän hankalissa hetkissä hänen mantransa on ollut, että “You never met my mother”, ja että suhteutettuna hänen äitisuhteeseensa esimerkiksi kirjan kirjoittaminen ei ollut mikään iso juttu. No biggie! Tilanteet voivat kyllä olla haastavia, mutta on sitä pahemmastakin selvitty, hän totesi.

Muistan, kun tämä koronahässäkkä alkoi, satuin tuumaamaan eräälle ystävälleni, että “ei tässä sen kummempaa hätää ole, kun ei tää millään muotoa ole pahinta, mitä mun elämässä on tapahtunut”. Hänen mielestään sellaista ei olisi pitänyt sanoa, kun onhan tämä nyt tosi vakavaa, mutta minulle se on ihan kirkkaasti niin.

Joskus nuorena minulla oli tapana sietää epäkunnioittavaa suhdekohtelua sillä samalla verukkeella, että on tässä pahempaakin nähty, eihän tämä mitään, ei minulla ole niin väliä – siitä olen onneksi, onneksi oppinut kokonaan pois. Nyt äänestän nopeasti jaloillani ja energioillani, jos vuorovaikutus ei ole kuuntelevaa, arvostavaa ja lempeää.

Mietin tänään juuri, että yksi keskeisistä minua matkan varrella suojanneista tekijöistä on ollut se, että minä en myötäile ja mukaudu painostuksen alla. Ilman sitä ominaisuutta minulle olisi – omista lähtökohdistani – voinut käydä hyvinkin huonosti. Sisäinen vastarannan kiiskeni on ollut minun suojelijani, vaikka joskus se napisee vähän omiaankin.

Kaikille ihmisille kannattaa sanoa joskus ei, niin näkee nopsasti kenen kanssa elämänsä lyhyitä hetkiä jakaa – ja olisiko ehkä syytä hankkia parempaa seuraa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *