127. Kaunolauluvollotuksesta ja kevyistä pohdiskeluista

Tänään olen ollut koko päivän Miriamin kanssa käymäni keskustelun ihanassa nosteessa, mutta kirjoitan teille ajattelullisesta seikkailustamme enemmän vaikka huomenissa.

Olen viime päivinä viettänyt aikaa kaunolaulun ja kirjaraakileeni parissa ja näytän silloin enimmäkseen tältä – itkeä vollotan ja onnenhurmailen yhtä aikaa. Luureissa lauletaan korkealta ja kovaa ja siinä minä sitten tiputtelen lauseita ja sanoja otsikoiden alle.

Monet näistä lauseista ovat surisseet minussa jo vuosikymmeniä, joten tehtävänä on valita ne surisijat, jotka tähän voimakirjaan mahtuvat mukaan.

Juttelin tänään ihanien naisten kanssa virtuaalisessa ryhmässämme voimabiiseistämme ja kuuntelimme niitä yhdessä. Siinä sivussa joku heistä tuumasi, että häntä jännittää, että riittääkö minulla näitä tällaisia ns. kevyitä pohdiskeluja (kuten itse sanoin) oikeasti koko vuoden ajaksi. Rohkenen veikata, ettei tämä hana ihan äkkiä ehdy, kun olen tätä jo vuosikymmenet tottuneesti juoksuttanut.

Voimabiisisessiomme Teräsleidit-leffan Hei sisko -biisissä oli aika hieno lause, joka kuului näin: “Tänä aamuna sä tiesit, että enää, sä et oo se, joka sirpaleita kerää”.

Jotenkin kyllä yhä uudelleen kutsuisi kovastikin ajatus siitä, että heittäisi vain yksinäisten vuosien ja menneiden rakkauksien sirut ja sirpaleet roskiin ja aloittaisi puhtaalta pöydältä, mutta mitä aitoa ihmisyyttä sellainen historiattomuuskaan olisi, vaikka näennäisesti helpointa olisikin, jos tämä elämä tässä olisi ainoa, mistä puhua.

Miten kerrotaan rikkinäisestä taustasta hyvän elämän stoori, jota kuitenkaan ei voi keksiä?, pohdin joskus ystäväni kanssa.

Vaan ehkä se stoori syntyy elämällä eteenpäin niin, että niitä hyviä stooreja alkaa kertyä niin, että itsekään ei aina tarinankerronnassaan ehdi palauttaa mieleen niitä synkempiä, vaan voi vain liidellä kevyemmillä aalloilla.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *