128. Haavoittuvuuden syleily

Tänä aamuna herätessäni huomasin miettiväni, että korona-ajan, somen rohkaisevien kuplien ja alkuvuoden hyvin sujuneen kirjoittelun myötä olen alkanut kokea (tai: kuvitella), että tällainen vapautuneehko kirjoittelu hankalistakin aiheista on jopa hyvä juttu.

Mieleni muistutti, ettei se ole koko totuus ja että on ihmisiä, jotka eivät pidä aiheistani tai kestä niitä – että “olisi ehkä syytä” miettiä, onko näistä ookoo kirjoittaa. Vastaus kuuluu, että on ja ei – riippuu keneltä kysytään.

Sisäisen kriitikkoni pisteliäin kysymys usein kuuluu, että oletkos katsonut, miten moni, jopa ystäväksi ajattelemasi ihminen sinut on unfriendannut? Kriitikko tietää, mikä itse kullakin on kipein kohta, johon tökkiä.

Vaan en minä sitäkään pelkää, niin kuin ennen. En kaipaa enää haaleaa lämpöä, ja minusta tällaisena moninaisena ihmisenä tykkäävät varmasti sen myös kertovat, eikä heidän kanssaan tarvitse arvuutella. Se riittää paremmin kuin hyvin.

Brené Brown puhui TED-lavalla haavoittuvuuskrapulasta, jollaiseksi tätäkin pohdintaa hahmotan. Tiedän siitä olevani jonkin merkityksellisen äärellä ja haastavani itseäni aika isostikin tämän kirjoittelun ja myös kirjani kanssa.

Vaikka olen pitkään näistä kirjoittellut, silti ottaa koville kirjoittaa kirjaan siitä, mitä on kohdannut, menettänyt ja jäänyt paitsi ja minkä läpi kaikesta huolimatta on löytänyt yllättävää toivoa, voimaa ja valoa pimeyksien reunoilta. Silti se tuntuu sanallistamisen arvoiselta. ❤

Viisas sisäinen aikuiseni on onneksi sen verran tottunut olemaan näissäkin jutuissa mun puolellani ja huolehtimaan tuen ja sylin pyytämisestä, että uskon, että tässä kirjahommassakin pärjätään kyllä. Valmistuu, kun aika on, tai jos ei, niin keksitään muuta hommaa. No biggie!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *