130. Yksinäisyys väistää ilmaisua

Tänä aamuna heräsin ennen kelloa siihen, että olin nähnyt jotain kummaa unta. En muistanut sen tapahtumia, mutta sen ihmissuhteellisen hämmennyksen tunnetilan muistin.

Nousin sitten ylös, istuin tietokoneen ääreen ja kirjoitin parisen tuhatta sanaa tekstiä kirjaan. Olin tyytyväinen aamun sessioon, sillä onnistuin pukemaan sanoiksi jotakin, mitä en ole koskaan edes itse tullut ajatelleeksi saati sitten lukenut mistään. Usein tiedän kyllä, jos tietty sanallistus on tarttunut hihaan toisaalta, vaikka lähde olisikin jo unohtunut.

Isolta osin teksti käsitteli nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni yksinäisyyttä – sitä sellaista elämää, jossa jokainen ihanakin ihminen on vain hetken käymässä, mutta sitten on taas laskettava irti ja oltava kuin se ei tuntuisi missään.

Sitä surua en oikein salli itselleni, kun sitä olisi niin paljon, etten vaan jaksa. Pidän silti itseäni kädestä sen äärellä ja uskon tässäkin, että parempaa on tulossa, kun minäkin osaan levätä ja loistaa itsessäni yhä syvemmin.

Yksinäisyyden kokemus kuitenkin väistää ilmaisua. En minäkään siitä varmaan pystyisi kirjoittamaan, jos en olisi saanut jo yli kahdeksaa vuotta elää rakkaudessa, jossa kaikki minussa on rakkauden arvoista.

Tällainen rakkaus on elämäni suurin ja ihanin ihme, ja sen voi näemmä löytää myöhemminkin elämässä ja kaikesta huolimatta. Kerroin sen sitten heti aamulla taas kerran miehelleni.

Toki paljon saa huhkia hommia itsensä kanssa ja purkaa omia muurejaan rakkauden tieltä. Ei se millään muotoa helppoa ole, vaan ei (hyvässä seurassa) silti mahdotontakaan.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *