132. Vimmasta ja voimasta

Viime päivien pohdintojen vastapainoksi haluan puhua elämän vimmasta ja voimasta.

On tärkeä kysymys, miten kovia kokenut ihminen – tässä pintakohisevassa maailmassa – voi kannatella itsessään valoa ja voimaa kertoessaan omaa tarinaansa. Uhriuden leima on helppo lyödä toiseen ja helppo ottaa harteilleen – ajatella olevansa damaged goods, ei näistä lähtökohdista mitään hyvää voisi koskaan tullakaan.

Tätä asetelmaa vastaan minä olen taistellut koko aikuisikäni ja olen kieltäytynyt uskomasta, etteikö minulle kivirekeni purkamalla mikä tahansa voi olla mahdollista.

Millä tahansa tarkoitan rakkautta, syviä ja hyviä kohtaamisia, tunnetta siitä, että se, mikä minussa on kaunista ja viisasta, näkyy myös ulospäin ja että itsekin saan elää sellaisena itsenäni. Samalla niin, että voin ilmentää tasapainoa, lempeyttä ja lujuutta kaikissa kohtaamisissa.

Miksi sitten pitää niin vimmaisesti hakea elämänmuutosta, eikö voisi vaan alkaa elää just tolleen? Olen minä kysynyt itseltänikin, että eikö se reipas ja aikaansaava arkiminä voisi olla koko totuuteni?

Se kysymys on jopa haitallinen ihmisiä pelkäävälle, ei kehenkään ja vain itseensä luottavalle, vaiettua totuutta ja kaltoinkohtelun haavaa itsessään kantavalle. Ihmisen aiheuttamat arvet voivat parantua vain rakastavassa, aidossa yhteydessä toisen ihmisen kanssa.

On puhuttava koko matkastaan ja suostuttava synkemmäksi, jotta voi palata kohti keveyttä ja sitä, kuka voi parhaimmillaan olla.

Muuten selässä on ainakin tuhatkiloinen rinkka, jonka kanssa on kovin raskasta näytellä onnellista ihmistä, mutta sitä haluaa selviytyjä silti yrittää, jottei muille tulisi paha mieli ja saisi hetken olla siinä lähellä, vaikka on itsestäänkin visusti käsivarren mitan päässä.

Mutta lopulta se rinkka on ihan tosi pakko heittää mäjelle, maksoi mitä maksoi. Ja siitä se matka hyvään elämään ja vapaaksi omaksi itsekseen sitten voi alkaa. 🌻

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *