140. Elämää kannattelevat ketjut

Hyvän elämän kuplassa elely ja tämän arjen itsestäänselvyyksien opettelu on hienoa, vaikka on yksi asia, jota en ehkä koskaan hahmota täysin.

Perushyvää arkea eläneillä suvun ja sukupolvien ketjut tuntuvat olevan vahvoja ja elämää kannattelevia. Heille ne edustavat iloa ja turvaa, siinä missä jollekin toiselle suurinta surua ja turvattomuutta.

Tältä pohjalta saatetaan käydä sitten keskusteluja, joissa ei löydetä samalle kartalle, kun se toinen todellisuus on syvätasolla kuitenkin niin vieras, että voiko se olla tottakaan.

Minä tiedän, etten ymmärrä, miltä vanhemman ja lapsen aikuinen ystävyys syväkokemuksena tuntuu, mutta tiedän myös, etteivät kaikki oikein hahmota kotikiusatun tai aikuisen orvon maailmaa.

Ristiriitaisen vanhemmuuden suojissa varttuneille elämän motto voi olla, että “teen kaiken toisin kuin vanhempani”, “pahoinvoinnin kulttuuri päättyy minuun” tai “tarjoan lapsilleni parempaa kuin mistä itse pääsin osalliseksi”, jos lapsia uskaltaa toivoa elämäänsä. Onneksi moni uskaltaa.

Eräs ystäväni kauniisti pohti, että hän kokee olevansa välisukupolvea, joka ei ehkä saa kaikkea toivomaansa aikaan omassa elämässään, mutta tekee kaikkensa aloittaakseen myönteisiä kierteitä lastensa elämässä.

Hankalista lähtökohdista aikuisen vastuun kantaminen voi tarkoittaa etääntymistä tai irtiottoa niistä verkoista ja ketjuista, jotka toisissa tilanteissa elämää kauniisti kannattelevat. Silloin irtiotto voi olla rakkauden teko itselle ja omille lapsille mutta luoda samalla sosiaalisten verkkojen vajetta, johon täytyy etsiä omat paikkapalansa.

Kuitenkin rakkautta on ja se lähtee aina itsestä. Vaikka sitten aluksi vain itsestä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *