155. Valo inhimillisen pimeyden äärellä

Ihmisyydessä olevasta pimeydestä on älyttömän vaikea puhua. Samoin tahattomasta pahuudesta, tahallisesta vieläkin vaikeampi.

Silti niistä täytyy puhua.

Niin kauan kuin emme puhu, pimeyttä ja pahuutta kohtaavat ihmiset ovat meille yksittäistapauksia – huomiomme kohdistuu kovia kokeneeseen ihmiseen ja siihen, mitä HÄN teki ja miten hän ehkä omalla toiminnallaan edesauttoi tilanteen eskaloitumista.

Kovia kokenut joutuu todistelemaan, että syytön hän tässä on ja sinnikkäästi vaatimaan kohtaamista ja kuulluksi tulemista – todesta ottamista.

Olen monta kertaa miettinyt, miten ihanaa ja tärkeää olisi, että hyvät ihmiset uskaltaisivat katsoa pimeyttä ja pahuutta silmästä silmään ja sanoisivat sille ja pahoja tekoja tekeville, että Ei, tällainen peli ei yksinkertaisesti vetele.

Jokainen kaltoinkohdeltu ja kaltoinkohtelija otettaisiin ihmisyyden syliin ja häntä tuettaisiin voimaantumaan omaan tahtiinsa ja omista lähtökohdistaan, luottaen meissä ihmisissä olevaan ihmeelliseenkin palautumiskykyyn olosuhteissa, joissa paha on ohi ja joissa uskallamme vihdoin pelotta hengittää.

Olisi yhteiset pelisäännöt, että näin toimitaan ja näin ei ja että ihmisyyden kohtuuttomuuksilta saisi olla jokainen turvassa. Hyvät aikuiset kantaisivat aikuisen vastuun yhteistuumin ja maailma olisi valoisampi paikka meille kaikille.

Eikä niin, että väkivaltaa ja kaltoinkohtelua pyörii kauhisteluviihteenä joka kanavalla, mutta arjessa panemme pään pensaaseen ja olemme kuin sitä ei olisikaan. Silloin jokainen on sen kanssa jotenkin yksin ja voimaton, eikä niin tarvitsisi enää olla.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *