161. Ystävyydestä ja yksinäisyydestä

Juttelin eilen ystäväni kanssa ystävyydestä ja yksinäisyydestä. Siitä, miten voimme samaan aikaan levollisesti ja luottavaisesti kiinnittyä ihmisiin, joiden seurasta nautimme suuresti, mutta silti olla valmiita ja kykeneviä luopumaan heistä, jos tarve vaatii.

Pohdimme, mikä on yksinäisyyden olemus eri ihmisillä. Millä tavoin erilaiselta, jos lainkaan, yksinolo ja yksinäisyys näyttäytyvät ihmiselle, joka on elänyt välittävässä, lämpimässä vuorovaikutuksessa, tai ihmiselle, joka on elänyt ailahtelevissa ihmissuhteissa ja pitkälti oman itsensä varassa ehkä koko elämänsä?

Vertailu ei ole hedelmällistä, mutta voinee otaksua, että yksinäisyyden nimikkeellä ei puhuta aina ihan samasta kokemuksesta. Jos kohtaamme toistemme puheen yksinäisyydestä sanomalla, että kaikkihan me yksinäisiä ollaan, jotakin tärkeää saattaa jäädä ilmaisematta.

Jotakin sellaista, mikä olisi läsnäoloa kohti kurottavaa ja kohtaamista mahdollistavaa. Meidän syvin toiveemme elämässä on tulla lempeästi ja arvostavasti kuulluksi, nähdyksi ja kohdatuksi. Ei vain pintana, vaan kaiken sen kanssa, mikä meille oli, on ja joskus ehkä vielä on totta.

Yhteys ja ystävyys voi syntyä hetkessä, kun koemme aidosti kohtaavamme ja tulevamme kohdatuiksi.

Jos yksinäisyys pitäisi yhdellä lauseella määritellä, sanoisin sen olevan elämää, jota kukaan toinen ei hyväntahtoisesti todista. Yksinäisistä vuosista ei ehkä oikein jää edes muistoja, jos kokemusta päivien virrasta ei ole voinut jakaa kenenkään kanssa. Ihmisen muisti on kuitenkin yhteisessä peilauksessa syntynyt tarinoiden kudelma – toinen aina myös muistaa eri asioita kuin itse.

Joskus me voimme toisten lähelläkin olla yksinäisiä tai kokea etäältäkin syvää yhteyttä – jopa ihmiseen, jota emme ole tavanneet tai jonka kanssa emme ole jutelleet – vain lukeneet hänen tekstejään, kuunnelleet hänen musiikkiaan, katselleet hänen tekemäänsä taidetta tai nähneet vain hänen kuvansa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *