210. Väkivallan pelko vai muisto?

Olen viime päivinä miettinyt väkivaltaa, kun somessa on kiertänyt mustavalkokuvien haaste, joka on syntynyt vastalauseena turkkilaisten naisten kaltoinkohteluun viimeaikaisten tapahtumien ja uutisointien seurauksena.

Illalla asiaa miettiessäni en meinannut saada unta. Minua pelotti ja mielessäni pyöri ajatuksia siitä, että entä jos kotiini murtaudutaan tänä yönä.

Mihin voin piiloutua, jos niin käy? Onko kodissa hyviä piilopaikkoja? Missä on lähin lyömäase? Tai puhelin? Pitäisikö nukkua ulkovaatteet päällä ja ottaa kengät sängyn viereen? Tällaisia ajatuksia väkivallan uhka meissä joskus herättää. Ne ajatukset silti rauhoittavat, kun on jokin varasuunnitelma pahimman varalle.

Minä olen elänyt väkivallan keskellä. Ajatus väkivallasta ei ole minulle mielikuvituksen tai leffamaratonien synnyttämää kuvittelua, vaan minulla on siitä muistoja yhden elämän tarpeiksi. Minä pelkään eniten sitä, mitä olen jo kokenut. En kovin paljon muuta.

Elokuvia katsellessa väkivallan uhka on minulle pahinta. Kun jännitysmusiikki soi ja joku aikoo jollekin toiselle pahaa, mutta vielä ei tapahdu mitään. Istun aina sormet korvissa tai poistun huoneesta.

Joku saattaa tuumata, että tämähän on vain viihdettä. Minua kaltoinkohtelusta ja lähisuhdeväkivallasta kertovat leffat, sarjat ja näytelmät muistuttavat eletystä elämästä – joskus minunkin elämästäni elämästä. Mutta samalla pitkästä matkastani hyvään, kevyeen arkeen.

Välillä kuulen tuttujen sanovan, että he haluaisivat tehdä elämästään elokuvan. Minä en mistään hinnasta.

Vähän sama kuin taannoin Nietzschen Ikuisen paluun käsitettä pohtiessa, kun hänen mielestään ihmisen tulisi haluta ilolla kokea elämänsä tuskineen kaikkineen kerta toisensa jälkeen uudelleen. Minä en missään nimessä olisi siihen valmis. Yhden kerran on riitettävä ja eteenpäin päästävä, parempaa kohti. Meidän kaikkien yhdessä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *